Pallas-Hetta vaellus kesällä 2018, päivä nro 4: Sioskuru-Hetta

Lauantai 30.6.2018. Sioskurusta Hettaan.

Yöllä sateli vähän vettä pariin otteeseen,  niinkuin aiempina öinäkin. Tunturipuron kohinassa kaikki muut luonnonäänet peittyivät ja uni tuli ihan kohtuullisen hyvin. Mieli oli jo hieman haikea, kun tiesi, että vaellus loppuu seuraavana päivänä. Yöllä heräilin muutaman kerran, kun tuntui että kylmää ilmaa pääsi makuupussiin aina nukkuma-asentoa vaihtaessa. Säätelin makuupussin hupun kiristysnaruja useaan otteeseen. Aamulla herättiin jo hyvissä ajoin. Aamutoimet viimeistä kertaa tällä reissulla oli tehty jo kymmeneen mennessä. Pidimme vielä aamupalan ajan tulta nuotiossa, poltellen pahviroskia ja fiilistellen vielä hetkisen tunturielämää.

Kymmenen jälkeen jätimme Sioskurun taaksemme, ja lähdimme nousemaan helppoa ja leveää polkua kohti Ounastunturin huippua Pyhäkeroa. Neljä kilometriä pelkkää nousua. Välillä pysähtelimme juomatauoille ja ihastelemaan maisemia, jotka avautuivat aina vaan kauniimpina. Kauempana lipui ohi sadekuuroja, ja vain pieni kuurontapainen osui kohdallemme, muuten saimme kulkea poutaisessa ja välillä aurinkoisessakin säässä. 

Sioskurulta Pyhäkerolle lähdössä.

Polku oli leveä ja nousua tuntui riittävän.

Pyhäkeron huippua lähestyttäessä ihastelttin taaksepäin jo kuljettua matkaa. 

Sadekuuro jossain kauempana.

Sielikkö on yksi kauneimmista tunturikukista.

Hymy alkoi pikkuhiljaa nousta huulille, kun näimme viimeisen huipun, Pyhäkeron. Vaikka ilmassa oli haikeutta vaelluksen loppumisen takia, fiilis oli kuitenkin aivan huikea; kohta olisimme taivaltaneet koko Pallas-Hetta reitin. Mahtavaa!
Sioskurusta Pyhäkeron huipulle meni aikaa tunti ja kymmenen minuuttia. Kohtalaisen hyvä vauhti pelkkää nousua vasten, vaikka kiirettä ei pidettykään.

Pyhäkeron huipulla voi jo vähän tuulettaa.

Rakas reissurusselikin oli ollut niin reipas koko matkan.

Pyhäkerolla tuuli melko kovaa, ja kuvien ottamisen ja viimeisten maisemien katselujen jälkeen lähdimme taivaltamaan kohti Pyhäkeron päivätupaa. Matkanverrelle jäi Pyhäkeron järvi ja palaneen autiotuvan rauniot. Sen jälkeen polku muuttuikin leveäksi kävelytieksi.

Pyhäkeron rinteellä. Pyhäjärvi.

Viimein tultiin tunturikoivikon rajaan ja loimme viimeiset silmäykset taaksemme tunturiin. Kohta tunturimaisemat olisivat muisto vain. Pyhäkeron päivätuvalle saavuttiin koivikon läpi välillä pitkospuita pitkin. Märällä kelillä ja keväällä tuo kohta on varmasti todella mutainen ja liejuinen.

Opaskyltti Pyhäkeron päivätuvan pihalla.

Pyhäkeron päivätupa.

Saavuimme Pyhäkeron päivätuvalle, jossa olikin tauolla Sioskurusta tuttu naiskaksikko. He lopettelivat lounasta ja vaihdoimme siinä heidän kanssaan muutaman sanan vaelluksesta. Sen jälkeen he lähtivät kohti Hettaa.

Mekin pidimme lounastauon, koska matkaa oli vielä kuusi kilometriä Ounasjärven rantaan. Lounasvaihtoehtoja oli jäljellä useita. Olimme ottaneet vaellukselle mukaan vähän liikaa ruokaa, mutta toisaalta eipähän loppunut kesken. Syötiin vielä jotkin nopeat retkiruuat, joihn lisättiin vain kuuma vesi, ja nautiskeltiin jälkiruuaksi teetä ja viimeiset riisikakut. Lounastimme tuvan rappusilla, koska tuvassa oli joku vaeltaja nukkumassa. Emme halunneet häiritä häntä.

Sitten heitimme rinkat selkään viimeistä kertaa ja lähdimme kohti Hettaa. Tässä kohtaa viestittelimme Hetan Kodalle, että varautuvat tulemaan meitä hakemaan rannasta noin puolentoista tunnin kuluttua. 

Maasto muuttui metsäiseksi ja oli helppokulkuista.

Kuusi viimeistä kilometriä edessä.

Jossain kohtaa miehen pohkeeseen alkoi sattua, ja hänen kävelynsä alkoi olla jo hieman hankalaa. Vauhtimme hidastui, mutta sitkeästi hän jaksoi vaellussauvojen avulla kävellä. Mietittiin, että onneksi pohjevamma tuli näin lopussa, eikä kesken vaelluksen, koska sitten olisi pakko ollut pitää välipäivä jossain, tai kävellä lähimmälle poistumispaikalle.

Viimeiset kilometrit kuljettiin metsässä.

Puolukat kasvavat kannon päällä.

Vihdoin saavuttiin rantaan Ounasjärvelle. Sioskurusta Ounasjärven rantaan oli mennyt aikaa vajaat viisi tuntia. Matkaa kertyi 14 kilometriä. 

Olo rantaan tullessa oli todella euforinen, onnellinen ja epäuskoinen. Hitto me tehtiin se; vaellettiin 55 kilometriä Pallakselta Hettaan! Vielä viimeiset valokuvat ehdittiin ottaa ja hieman huilata ennenkuin Hetan kodan tervantuoksuinen puuvene kaartoi laituriin väsyneitä vaeltajia noutamaan.

Pohjevammainen mies veneessä.

Hetan kodalle saavuttuamme pääsimme suoraan meille lämmitettyyn rantasaunaan. Oli ihan luksusta päästä pesemään vaellushiet, ja uimaan ja saunomaan. Kaiken kruunasi vielä valmis ruokapöytä. Kyllä meitä vaeltajia hemmoteltiin.

Hetan kota, Enontekijön Hetassa tarjoaa kaikki palvelut vaeltajille ja matkaajille.

Meidän oma liikkuvakoti odotti vaeltajia Hetan kodalla.

Vaellus oli kaikkinensa erittäin onnistunut. Säät suosivat, eikä yhtään kertaa kastuttu niin, että olisi jouduttu vaatteita kuivattelemaan. Ruokaa oli mukana liikaa, mutta ehkä opimme tästä. Varusteet toimivat, ja vaellussauvat oli pelastus kipeän jalan kanssa kävelevälle miehelle. Muutenkin suosittelen ehdottomasti vaellussauvojen käyttöä. Sauvat auttaa tasapainon pitämisessä epätasaisessa maastossa ja keventää kannettavaa kuormaa. Yläkroppa saa liikettä, eikä sormet puudu, eikä turpoa.

 Ensimmäiseksi vaelluskohteeksi Pallas-Hetta oli ihan loistava valinta. Tästähän tämä vaellusnälkä vasta alkaakin kasvaa. Maisemat olivat todella mahtavat, ei niitä oikein kuviin saa tallennettua. Vaikea kuvailla fiiliksiä, ne olivat niin huikeat koko ajan. Paljon oli odotuksia tälle vaellukselle, mutta ne täyttyivät moninkertaisesti. Kiitollinen mieli siitä, että kroppa kesti meillä molemmilla loppuun asti. Pelkäsin oman iskias-vaivaisen selkäni puolesta, mutta onneksi mitään ongelmaa ei ollut.

Nyt kun olen Instagramista ja Facebookista katsellut ruskakuvia samalta reitiltä (ja ylipäätään Lapista), en voi kuin ihmetellä ja lumoutua tästä kaikesta kauneudesta mitä luonto meille tarjoilee.

Ihanaa alkavaa ruska-aikaa! Kyllä ne värit loistavat täällää etelämmässäkin, vaikkei ne vertoja vedäkään Lapin ruskalle.

Kiitos kaikille osapuolille onnistuneesta vaelluksesta, ja terkkuja Lappiin Hetan kodan väelle.

Luonnosta lumoutunut vaeltaja-mutsi

ps. Seuraava postaus tulossa Muonion Särkitunturin yöttömän yön retkeltä.

Pallas-Hetta vaellus kesällä 2018, päivä nro 3: Hannukuru - Sioskuru

Hannukurusta Sioskuruun 29.-30.6.2018

Perjantaiaamu Hannukurussa alkoi hieman harmaana. Oli ihan siinä hilkulla milloin alkaisi satamaan vettä. Saimme kuitenkin tehtyä aamupalan ja purettua leirin poutasäässä, mutta juuri kun olimme saaneet rinkat selkään, alkoi sataa. Menimme Hannukurun kodalle hetkeksi sadetta pitämään ja virittelimme sadesuojat ja sadevaatteet päälle. Pian sade alkoi heikentyä, ja päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Hannukurun ja Pahakurun välinen matka oli vain vajaat kaksi kilometriä. Maasto oli aluksi helppoa hiekkabaanaa, mutta muuttui sitten kivikkoiseksi ja hieman ryteikköiseksi. Pahakurulle päästyämme saimme riisua sadevaatteet, kun aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa. 

Maasto Hannukurusta Sioskuruun oli koko reitin helpoin kävellä.

Kiviröykkiöitä Hannukurun ja Pahakurun välimaastossa

Pahakurun autiotupa oli kurun reunalla

Pahakurun autiotuvan rappusilta voi ihastella Pallstuntureiden jonoa. Tuolta jostain kaukaa on tultu.

Lumikeron huippu näkyvissä

Kauniit Pallastunturit

Pidimme pienen välipalatauon ja haimme lisää vettä ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa kohti Sioskurua. Pahakurun autiotuvan pihaan näkyi kaunis 723 mpy:lla oleva korkea Ounastuntureiden Outtakka huippu. 

Outtakka näkyvissä. Pahakurulta alkoivat pitkät pitkospuut.

Maasto Pahakurusta Sioskuruun (reilu 11km) oli reitin helppokulkuisinta. Välillä patikoitiin pitkin pitkospuita, välillä leveää hiekkabaanaa. Muutamia pieniä nousuja osui matkan verrelle, mutta muuten maasto oli todella avaraa ja tasaista.

Välillä katselimme selän taakse jääviä maisemia. 

Rouvivaaran ja Tappurin välimaastossa. Maisemia taaskin silmänkatamattomiin.

Tappurin rinteellä oli vielä lunta. 

Pitkospuut joen yli kaipaisivat jo pientä korjausta.

Tappurin rinteellä pidimme pienen evästauon ja täydensimme juomapullot. Matka jatkui joutuisasti. Sää vaihteli aurinkoisesta pieniin sadekuuroihin, mitkä eivät juurikaan edes kastelleet. Sadepilviä näkyi siellä täällä, mutta suurimmat niistä menivät ohitsemme.

Jossain lähellä Tappurin tuvalle lähtevää reittiä. 

Sateita jossain kauempana.

Pian huomasimmekin jo olevamme Tappurin tuvalle johtavassa polunhaarassa, jossa meitä vastaan ajeli poromies mönkijällään. Hän kyseli olimmeko tehneet havaintoja poroista. Valitettavasti yhtään poroa ei oltu nähty sitten Vuontiskeron. Varmistimme poromieheltä, oliko edessä jo pitkään siintänyt tunturi Ounastunturin Pyhäkero, ja olihan se, aivan niinkuin olimme arvelleetkin. Se olisikin sitten viimeinen tunturi, jolle tällä vaelluksella noustaisiin.

Opastekyltti reittien risteyksessä. 

Pahakurusta Sioskurulle kaikkine taukoineen meni kolmisen tuntia. Matkaa kertyi reilu 11 kilometriä (opastekyltin mukaan 12km).  Edellispäivinä saman matkan taittamiseen oli mennyt hyvinkin viisi tuntia. Se kertonee kuinka tämänpäivän maasto oli ollut helppo niihin verrattuna. Ja olihan se helppo. Ei yhtään nousua korkealle tunturiin, pieniä kumpareita vain, ja viimeiseksi pieni Siosvaara, josta reitti laskeutui Sioskuruun.

Sioskurun autiotupa näkyvissä, Pyhäkero taustalla. 

Sioskurun autiotupa oli kauniilla paikalla Siosjoen varrella.

Siosjoki

Sioskurun autio- ja varaustupa.

Autiotupa oli sisältä lähes samanlainen kuin kaikki muutkin reitin tuvat.

Saavuimme Sioskuruun hyvissä ajoin iltapäivällä. Autiotupa oli todella kaunis ja kauniilla paikalla. Jotenkin siitä tuli ihan kesämökkifiilis. Heitimme rinkat terassille ja kävimme katsastamassa paikat. Autiotupa oli tyhjä ja menimmekin sisälle hetkeksi selkiä lepuuttamaan. Olipa mukava oikaista pitkälleen autiotuvan laverille. Ihan meinasi unikin tulla.

Laitoimme ruuat trangialla ja söimme kerrankin oikein pöydän ääressä. Mietimme, että jäisimme viimeiseksi yöksi autiotupaan, mikäli sinne ei tulisi muita, tai ainakaan muita koiria.
Ruuan päälle kävimme päiväunille autiotuvan laverille. Emme ehtineet juurikaan torkahtaa, kun pari retkeilijää koiransa kanssa tulikin tuvalle. Vaihdoimme muutaman sanan, ja sitten he lähtivät etsimään itselleen telttapaikkaa. Pian kävi varaustuvankin ovi, kun se sai muutaman asukkaan sisäänsä.

Myös autiotuvan puolelle tuli parin vanhemman naisen retkikunta. He tulivat samasta suunnasta meidän kanssa, mikä oli  harvinaista. Lähes kaikki kenen kanssa olimme vaelluksen aikana jutelleet, olivat tulleet poikkeuksetta Hetan suunnasta meitä vastaan. Naiset joivat konjakkia autioutuvan terassilla ja nauttivat kauniista säästä ruokaa laitellen.

Naiset olivat jäämässä autiotupaan yöksi, joten kysyimme häiritsisikö heitä, jos me olisimme myös yön siellä koiran kanssa. Toista naista koira ei häirinnyt, mutta toisen naamasta näin, että hän ei pitänyt ajatuksesta. Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta tokaisi jotain, että hän nukkuu ainakin siinä tapauksessa ylälaverilla.

Hetken päästä sanoin miehelle, että lähdetäänpä etsimään teltanpaikkaa. Halusin kuitenkin omaa rauhaa, ja sitähän telttamajoitus tarjosi. Sitä paitsi retkeilemäänhän tänne oli tultu. Hieman haikein mielin luovuimme ajatuksesta nukkua autiotuvan laverilla ensimmäistä kertaa ikinä, mutta jääköön se kokemus toiseen kertaan.

Löysimme aivan ihanan leiripaikan tunturipuron varresta, hieman sivussa autiotuvasta, nuotiopaikan vierestä. Puro solisi melko äänekkäästi, mutta se peittäisi alleen muut luonnon äänet, ja veden solina olisi yöllä varmasti unettavaa kuunneltavaa. Enää ei harmittanut yhtään, ettemme jääneet autiotupaan yöpymään.

Viimeisen yön leiripaikka Sioskurussa oli upea.

Telttapaikkamme oli jonkun verran sivussa autiotuvasta.

Koirakin ihasteli tunturipuroa ja maisemia.

Väsynyt reissurusseli oli taivaltanut jo 40 kilometriä. 

Perjantai-ilta oli kaunis. Aurinko paistoi eikä tuullut juurikaan. Kävin yksinäni istuskelemassa läheisellä kivellä hieman sivussa telttapaikasta. Ihastelin maisemia ja hieman haikein mielin mietin tähänastista vaellustamme. Tämä olisi viimeinen ilta tunturissa. Huomenna nukkuisimme jo oman matkailuvaunun pehmeässä ja lämpimässä pedissä Hetan kodalla. Hengittelin raitista ja raikasta tunturi-ilmaa ikäänkuin talven varalle varastoon. Yritin tallettaa tämän kaiken kauneuden verkkokalvoille ja mielen sopukoihin. Oli kyllä ollut uskomattoman upea vaellus kaikkinensa. Ei sitä oikein osaa sanoiksi edes pukea, miten hienoa on ollut omin silmin nähdä tuntureiden kauneus ja tuntea reitin rakkakivet, hiekkabaanat ja pitkokset jalkojen alla. 

Iltapalan laitoimme vielä nuotiolla istuskellen. Auringon laskiessa tunturin taakse, alkoi ilma selvästi viilentyä. Teimme iltatoimet ja kömmimme makuupussiemme suojiin jo hyvissä ajoin. Seuraava päivä olisikin sitten tämän vaelluksen viimeinen.

Vaelluksen viimeistä aamupalaa launataiaamuna laiteltiin telttapaikan viereisellä nuotiolla.

Päivän vaellettu matka Hannukurusta Sioskuruun oli 14 kilometriä ja se oli ehdottomasti vaelluksen helpoin taival. Toki rinkkakin oli jo selvästi keventynyt edellispäivistä. Viimeiselle päivälle jäisi vielä neljän kilometrin mittainen nousu Sioskurusta Pyhäkerolle ja loppumatka (8km) laskettelua Pyhäkeron päivätuvalle ja siitä edelleen metsätaivalta Ounasjärven rantaan. 

Oikein ihanaa alkavaa syksyä kaikille lukijoille! 

Ja hei, kommentteja näistä tarinoista saa mielellään jättää! :)

Terkuin: mutsi, joka haaveili ruska retkestä Lappiin
(mutta tältä syksyltä se haaveeksi jääkin)

ps. Vinkkaa, jos sinulta löytyy vaellusaiheinen blogi tai instagram tili, jota voimme seurata. Meidän instatili löytyy reissunpiala nimellä.