Kilpisjärven mahtava Saana

17.7.2019 jäi meidän historiaan Saanan huiputuspäivänä. Vihdoinkin. Vihdoinkin sää suosi ja päivästä oli tulossa poutainen, jopa aurinkoinen.

Aamupalan jälkeen valmisteltiin retkieväät ja pakattiin päiväreput. Fiilis oli huikea ja odottavainen. Kyllä tätä päivää oli odotettu.

Kuvat kertokoon huiputustarinan.

Lähtöpisteessä oli selkeät opasteet

Mitä ylemmäs noustiin, sitä kauniimmaksi maisemat muuttuivat

Välillä istuskeltiin ihastelemaan maisemia

Kuva Mallan luonnonpuistoon ja Pikku-Malla kuvassa keskellä

Kilpisjärvi

Nyt näkyy jo Norjan vuoretkin

Huipulle patikoitiin 1,5 tuntia verkkaisaan tahtiin.

Jatulintarha Saanan huipulla

Kyllä sitä tuntee itsensä pieneksi luonnon keskellä 

Saako tällaisista maisemista koskaan kyllikseen?

Päiväkahvit maistui näissä maisemissa

Tätä huiputusta ei voi liikaa hehkuttaa. On se.

Saana ei paljon esittelyjä kaipaa, on se niin legendaarinen tunturi. Kannatti odottaa selkeää säätä sen huiputtamiseen useampi vuosi. Tämän kesän lapinreissun suunnitelmat ovat vielä auki, mutta sen verran on suunniteltu, että länsilapissa reissattaisi tällä kertaa ihan välimatkojen ja lyhyemmän loman takia. 

Ylläksellä käydään maastopyöräilemässä, Hetassa perinteinen vierailu Hetan Kodalla ja siitä mahdollisesti päiväretkiä ympäristöön. Hieman hukuttelee myös ajatus kolmen valtakunnan rajan patikoinnista. Sielä voisi vaikka yöpyäkin telttaillen. Myös parin yön patikkaretki/minivaellus Saanan tuntumassa kiinnostaisi. 

Ehkä ne suunnitelmat siitä vielä selkenevät. Lomaan on vielä useampi viikko aikaa. 

Seuraava postaus kertoo Hetan kodalla vietetystä ajasta heinäkuussa 2019, jolloin käytiin Pöyrisjärven erämaassa ja Hetta-pallaksella maastopyöräilemässä.

Utsjoen kautta Norjaan

Lapin kesäreissumme 2019 heinäkuussa jatkui Lemmenjoelta ja Saariselän maisemista Utsjoen kautta Norjaan. Matkalla pysähdyimme katsomaan karhunpesäkiven Inarin Myössäjärvellä sekä Utsjoen kirkkotuvat. Karhunpesäkivi on Suomen suurin tafoni, eli rapautumalla syntynyt onkalo.

Karhunpesäkivi

Karhunpesäkiven maisemapaikalla

Kivi näyttää ulkoapäin ihan tavalliselta siirtolohkareelta. Sisään päästäkseen pitää hieman ryömiä, mutta kiven sisällä pystyy seisomaan.

Utsjoen kirkkouvat ovat kauniin Mantojäreven rannalla. Tuvat on rakennettu 1700-1800 luvulla ja ne ovat yli 300 vuotta vanhoja. Ehdottomasti pysähdyksen arvoinen paikka.

Mantojärvi taustalla

Kirkkotuvat ovat sympaattisia hirsimökkejä

Utsjoelta ajeltiin Suomen ja Norjan rajaa pitkin kohti Pykeijaa, joka on pieni suomalaiskylä jäämeren rannalla. Pykeijasta voit lukea lisää Retkipaikan sivulta. 

Norjan kallioilla jalottelemassa ajopäivän jälkeen

Yöpaikka löytyi kauniilta paikalta Pykeijaan veivän tien vierestä

Pykeija on ihana ja idyllinen pikkukylä

Luontokuvausta 

Matkalla jossain Norjassa

Altan ja Skibotnin välillä oli levähdyspaikka korkealla vuoristossa

Pykeijasta lähdettiin ajelemaan takaisin Suomeenpäin ja yöksi päädyttiin Karigasniemelle. Sieltä jatkettiin suraavan päivänä taas Norjan puolelle kohti Altaa. Yö vietettiin jossain Kåfjordenin liepeillä karavaaniparkissa vuonon rannalla.

Matka jatkui kohti Birtavarrea ja Gorsabruan vesiputousta. Putous on Pohjois-Euroopan suurin ja sillä on korkeutta 153 metriä. Silta vie kanjonin yli ja siitä olikin mukava katsella alas tyhjyyteen.

Gorsabruan putous

Ylemmältä parkkipaikalta vie 1,8km. pituinen luontopolku kanjonille ja putoukselle

Birtavarresta matka jatkui taas ja suuntana olikin jo Kilpisjärvi. Ajettiin Lyngenin alppien maisemia ihastellen kohti Suomea. Useana vuonna on ollut Norjasta tullessa tarkoitus huiputtaa Saana-tunturi, mutta aina sää on sotkenut suunnitelmamme. Ei sillä, etteikö sateessa voisi huiputtaa, mutta maisemallisesti se ei innosta. Haaveena on ollut sää, jolloin näkyvyys ympäröivään maastoon olisi mahdollisimman hyvä.

Matkalla jossain

Saanan juurelle, maantien viereiselle parkkipaikalle leiriydyttiin yöksi ja jännityksellä tarkkailtiin sääkarttoja. Illalla sää oli vielä hieman sateinen ja pilvinen. Mitä toisi aamu mukanaan, se selviää seuraavassa postauksessa.

Pyhä-Nattanen päiväretkeillen

Sompion luonnonpuistossa, Urho kekkosen kansallispuiston lounaispuolella sijaitsevan Pyhä-Nattasen valloitus oli ollut haaveena jo useita vuosia. Halusin ehdottomasti nähdä sen hyvällä säällä, niin että näkyvyys ympäröiviin maisemiin olisi mahdollisimman hyvä. Useina kesinä täytyi Lapin reissuilla ajaa haikein mielin ohi Sompion luonnonpuiston tienhaarasta, sumuisen ja sateisen sään takia.

Pyhä-Nattasen tooreilla viimeinkin

Vihdoin viime kesänä (7/2019) olimme onnellisten tähtien alla. Pääsimme vihdoin retkeilemään Pyhä-Nattaselle hyvän sään aikana. Pyhä-Nattanen kuuluu Nattastuntureihin, ja se on noista tunturieista tunnetuin. Nattaset; Terävä-, Suku- ja Pyhä Nattanen näkyvät kauas UKK:n puistoon, ja olemmekin niitä usein ihastelleet kaukaa muilta tuntureilta.

Reitti jonka kiersimme, on 7 kilometrin mittainen rengasreitti. Pyhä-Nattaselle voi nousta myös pistona taaemmalta parkkipaikalta, josta se ei ole niin vaativakaan, vaan maasto on helpompi kulkuinen. Me lähdimme kulkemaan ensimmäiseltä parkkipaikalta kohti Nalijoen laavua. Reitti oli osin kostea, ja laavupaikka suorastaan mutainen. Emme jääneet siihen tauolle, vaan jatkoimme matkaa kohti määränpäätä.

Mitä lähemmäs Pyhä-Nattasta noustiin, sitä kivikkoisemmaksi maasto kävi. Lopulta rakka muuttui suuriksi lohkareiksi. Välillä hypittiin isoilta kiviltä toisille, ja paikoin koiraa joutui kantamaan kaiken varalta. Maasto ei ollut kovin helppokulkuinen.

Toorit olivat vaikuttava näky.

Viimein tulimme isoille tooreille, ja luulimme jo tulleen Pyhä-Nattaselle, mutta katsoessamme taaksepäin huomasimme isompia tooreja vielä ylempänä. Kipusimme siis vielä jonkun matkaa erittäin tuuliselle Pyhä-Nattasen laelle. Porukkaa oli paikalla jonkun verran, mutta löysimme sopvian paikan evästelyyn tuulensuojasta toorien välistä.


Toorit ovat lähes 8-12 metrisiä, suuria päällekkäin ladottuja kiviliuskoja, joiden läpimitta on 40-50 metriä. Ne ovat ympäristönsä nuorempaa kallioperää ja vahvempaa graniittia, yli 1770 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne on pysyneet järkähtämättöminä paikoillaan, muiden kallioiden rapautuessa niiden vierestä jääkauden jäiden sulamisvesien mukana. Seudun asukkaat ovat pitäneet tooreja pyhimpinä paikkoina, jonne on uhrattu peuran sarvia ja muita uhreja. Nattaset olivat Sompion alueen jumalista suurimmat.

Oli pakko kokeilla miltä tuntuu kiipeillä tooreilla.

Söimme eväitä ja kiipeilimme tooreilla kuvia ottaen ja mielettömistä maisemista nauttien. Edessä avautui näkymä niin Urho Kekkosen kansallispuistoon, Kemihaaran erämaa-alueelle kuin Itä-Kairaankin. Järviä, soita, tunturipuroja ja tuntureita tuntui näkyvän loputtomiin. Terävä- ja Suku Nattaset siinsivät koillissuunnalla terävine lakeineen, erottuen muista alueen tuntureista. Sompiojärvi lainehtii idässäja Nattasjonon edessä oli pieni Sukkulampi.

Toorien kupeessa oli päivätupa, joka on vanha palovartijan tupa. Se on ainoastaan päiväkäyttöön tarkoitettu, ei yöpymiseen muussa kuin hätätapauksessa. Myös nuotiotulien sytyttäminen Pyhä-Nattasella on kielletty, vaikka epävirallinen tulipaikka siellä onkin. Tulen saa sytyttää vain tuvan kamiinaan.

Päivätupa on entinen palovartijan tupa

Käymälän maisemat olivat kyllä huikeimmat ikinä. Enpä ollut moisia nähnyt vessareissulla koskaan aiemmin. Särkitunturin vessa Muoniossa on kyllä hienolla paikalla myöskin, mutta maisemat eivät ole tuntureiden suuntaan vaan tunturin päällä olevalle järvelle. Kaunis on tosin sekin maisema.

Huussi ehkä kauneimmissa maisemissa 

Huussimaisemat

Pyhä-Nattanen oli kyllä maineensa arvoinen. En muista milloin olisin ollut yhtä onnellinen kuin tuolla huipulla, ja voin sanoa, että aika monia huippuja on nähty niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Jotain maagista ja mystistä paikassa oli.

Pyhä-Nattasen päivätupa ja toorit

"Kaukaa Sompiojärven ja aapojen takaa katsoo Nattastuntureitten moniharjainen kaarto, katsoo koko korpimaata vartioiden.
Ne ovat omat tunturit, tutut pohjoisen vartijat. Niiden laella kesäpäiväkin valvoo öitänsä, ja niiden taakse se laskeutuu yölevolleen, niiden takaa talviset taivaanvalkeat puhaltavat öiset soihtunsa. Ja talvsikausina ne valkoisina varitoina valvovat koko Sompiota, kohoten kohti taivaita kuin kaikkein pyhimmät kirkastuksen kalliot. Niiden korkeilla harjoilla asuivat entiset väkevät jumalat, ja siellä tunturien tyvillä on suuri ja pyhä Sompiojärvi." -Samuli Paulaharju, Sompio 1939.

Horisontissa Terävä- ja Suku Nattaset ja Sukkulalampi

Kultareitti Lemmenjoen kansallispuistossa

Kesälomareissumme heinäkuussa 2019 kulki Etelä-Karjalalasta itärajaa pitkin kohti Lappia. Mitä matkalla on tähän mennessä koettu, voit lukea aiemmista postauksista. 

Kiilopäältä matkamme jatkui Suomen suurimpaan kansallispuistoon Lemmenjoelle. Lemmenjoen kansallispuisto on perustettu 1954. Sen kullankaivuusta ja muusta historiasta voi lukea lisää täältä.  Leiriydyimme kansallispuiston ainoalle parkkipaikalle Njurgulahteen. Varasimme seuraavaksi aamuksi venekyydin Kultahaminaan. Kyyti lähtisi kilometrin päässä sijaitsevan Ahkun tuvan rannasta.

Lemmenjoki. Taustalla Joenkielisen tunturi.

Venekuljetus Kultahaminaan kesti tunti 40 minuuttia ja maksoi 25 euroa henkilöltä. Maisema joella oli kaunista, ja voi vaan kuvitella miten ihana tuota jokea pitkin olisi meloa kaikessa rauhassa, kiireettä.
Reitin varrella oli useita matalia kohtia, joissa meidän piti nousta veneestä ja kävellä polkua pitkin vähän matkaa, jotta kuljettaja sai ajettua veneen matalan kohdan yli. Ravadasjärvellä pidimme pienen tauon, ja sitten matka jatkui vielä muutaman kilometrin Kultahaminaan.

Saimme etupenkin paikat veneestä. 

Kultahaminassa oli kullankaivajat lähdössä mönkijöillä kaivauksille, ja juttelimmekin heidän kanssaan vähän aikaa ennen vaellusurakan aloittamista. Sitten virittelimme rinkat selkään ja lähdimme matkaan. Kultareitti lähti heti jyrkästi nousemaan. Onneksi en ollut lukenut reittiselostusta liian tarkkaan. Oltiin autuaan tietämättömiä, että edessä olikin reitin vaativin osuus heti alkuun. Turhaan ei reitin alkua ole nimetty hengenahdistuksen mäeksi, sillä painava rinkka ja alkumatkan tottumattomuus tuntui jaloissa ja koko kropassa kiitettävästi. Lämmin sää ja mäkäräiset loivat tietenkin vielä oman efektinsä, mutta sitähän se Lapin kesä parhaillaan on. 

Alkumatkassa mönkkäriuralla

Kultareitti kulkee aluksi monen monta kilometriä kullankaivajien mönkkäriuraa pitkin. Metsä oli kauttaaltaan mäntykangasta. Jätimme käymättä paikassa, jossa ensimmäinen kultalöydös oli tehty, koska se olisi tehnyt hieman turha lenkin reittiin. Kapsuojan leiripaikkakin meni ohi heti alkumatkasta, emmekä käyneet sitä katsomassa, vaan suuntasimme kohti Morgamojan Kultalan autiotupaa. Reitti nousi loivasti ja laskeutui välillä turnturipurojen verrelle. Mäntymetsät muuttuivat tunturikoivikoiksi.

Morgamojan Kultalan autiotupa

Autiotuvan pihapiiriä ja tunturipuro

Morgamojalla valmistettiin lämmin ruoka ja pidettiin muutenkin taukoa. Ennen matkan jatkumista täytettiin vielä vesipullot raikkaalla tunturipuron vedellä.

Uusilla energioilla jatkettiin matkaa kohti Pellisen lakea. Parin kilometrin verran napakkaa nousua ja maisemat olivatkin taas täysin erilaiset tunturikoivikkojen muuttuessa tunturipaljakaksi. Pellisen laella pidettiin taas juoma- ja napostelutauko, ja katseltiin karttoja. Päätimme jatkaa edelleen Kultareitillä, vaikka olimme lukeneet Kultareitin sivussa sijaitsevan Karhu Korhosen kirjaston olevan käymisen arvoinen paikka. 

Pellisen laella oli upeat maisemat 360*

"Älä tallaa nurmikoita"-kyltti Pellisen laella

Pellisen laelta reitti jatkui kohti Mattit Ravadaksen leiripaikkaa Gaskoaivin vasenta puolta myötäillen. Maasto oli helppokulkuista varvikkoa ja pientä tunturikoivikkoa.

Taustalla Maarestatunturit

Mönkijäurat onneksi loppuivat Pellisen laelle, niitä oli vähän tylsä kävellä. Polku muuttui jossain vaiheessa tavalliseksi poluksi. Matkan varrella näkyi "muistoja" kullankaivuusta; öljytynnyreitä ja muuta rautaromua oli siellä täällä, vanhoja kaivinkoneitakin. Maisemat olivat kuitenkin kauniit syvälle Lemmenjoen kansallispuiston erämaihin ja tunturin lakeja oli silmänkantamattomiin.

Kaunista tunturimaisemaa

Reitti laskeutui hiljalleen Mattit Ravadakselle ja tunturikoivikko muuttui taas hieman korkeammaksi metsäksi. Mattit Ravadaksen leiripaikalla oli uutuuttaan hohtava autiotupa, käymälä ja nuotiopaikka. Pidimme pienen tauon, mutta sitten oli pakko jatkaa matkaa, kun itikoita ja mäkäräisiä oli aivan liikaa tässä koivuvoittoisessa maastossa.

Mattit Ravadaksen taukopaikka oli samannimisen joen varrella kauniilla paikalla.

Tähän mennessä olimme kulkeneet 12,2 kilometriä ja vielä oli muutama jäljellä Ravadasniemen leiripaikalle, johon olimme aikoneet mennä yöksi. Reitti kulki Mattit Ravadas jokea myötäillen ja välillä kävimmekin joenvarressa täyttämässä juomapulloja. Joen kohina kuului polulle ja sitä kuunnellessa viimeiset kolme kilometriä taittuivat melko nopeasti. 

Luonnon oma taideteos

Maasto oli taas muuttunut mäntyisemmäksi ja polkua pitkin oli mukava kävellä, vaikkakin päivän kävelyt alkoivat jo hiukan painaa jaloissa.

Saavuttiin Ravadasniemen kauniille leiripaikalle illalla seitsemän maissa. Kävelimme alueen ympäri ja katsastimme mukavan telttapaikan hieman sivummasta. Eräs seurue oli nuotiolla evästelemässä, mutta he aikoivat vielä jatkaa matkaansa eteenpäin. Tämä seurue olikin vasta toinen, johon Kultahaminan jälkeen törmättiin, joten rauhallista oli Lemmenjoella vaellella. 

Ravadasniemen leiri- ja nuotiopaikka sijaitsee kahden joen; Mattit Ravadaksen ja Ravadasjoen risteyksessä

Kaunis ilta-aurinko jokien risteyskohdassa

Iltatoimien jälkeen olimmekin jo valmiit yöpuulle. Uni tuli taas jossain vaiheessa yötä, ja aamuyöllä tuntui jopa hiukan viileältä. Lämpötila käväisi melko lähellä nollaa ja joen läheisyys teki ilmasta vielä koleamman tuntuisen. Yöllä heräsimme siihen, kun koiralla ei ollut kaikki hyvin. Se hengitti todella tiheään. Kaivoin koiran pois hänen omasta makuupussista. Hän oli todella kuumissaan. Viilensimme häntä vedellä ulkoisesti ja juotimme vettä. Sitten hän alkoi virkoamaan ja hengitys rauhoittui, samoin pulssi laski. Hänelle oli tullut lievä lämpöhalvaus makuupussissa, eikä hän päivän taivalluksesta väsyneenä kai ymmärtänyt itse kömpiä pussista ulos. Säikähdettiin kyllä tosi kovin nuutunutta koiraa, ja mietimme jo autolle palaamista samantien, mutta aamulla koira oli taas jo ihan oma itsensä. 

Aamuauringossa oli hyvä tuulettaa makuupussit ja muut vermeet.

Aamupuron ja kahvien jälkeen purimme leirin ja jatkoimme matkaa kohti Ravadasköngästä. Sää oli taas todella lämmin, lähemmäs 20 lämpöastetta. Koira sai käydä vilvoittelemassa aina kun mahdollista.

Leiripaikalta oli kolmisen kilometriä Ravadaskönkäälle, puiston ehkä suosituimmalle nähtävyydelle. Polku oli helppokulkuista kumpuilevaa mäntymaastoa. Viimeinen kilometri oli jyrkkää laskua, sitten alkoikin jo Ravadaskönkään kuohujen kohina kuulua. 

Ravadaskönkään alkupään kuohuja

Kävelimme polkua pitkin könkään reunoja mukaellen. Välillä pysähdyimme ihastelemaan veden voimaa suuressa uomassa. 

Ravadasköngäs on valtavan suuri. Valokuvasta ei saa mitään käsitystä sen suuruudesta.

Ravadaskönkään viimeinen putous

Vakoiset kuohut olivat valtavan upeat ja pauhu korvia huumaava. Liian lähelle könkään reunoja ei saanut mennä, vaikka merkkinarun takana polkuja risteilikin. Ravadasköngäs on puiston rajoitusosaa, jossa liikkuminen on sallittu vain merkityillä poluilla.

Ravadasjoki on Lemmenjoen kansallispuiston suurin joki, ja loppua kohti sen virtaus lisääntyy. Vesi on uurtanut kallioon huikeat uomat ja hiidenkirnumaisia muotoja. Ravadasköngäs muodostuu sarjasta erilaisia putouksia, joista viimeinen on suurin n. 10 metriä korkea. Lisää Ravadaskönkäästä voi lukea Retkipaikan sivulta.

Ravadaskönkäältä jatkoimme matkaa Ravadasjärven autiotuvalle. Pidimme siellä lounastauon. Pieni, ilmeisesti ranskalainen turistiryhmä oli samaan aikaan tuvan pihapiirissä, ja heillä oli järjestettyä ohjelmaa tulen äärellä. Näytti ja kuulosti niin hienolle, kun joku joikasi heille. Kuuntelimme joikua sivummalla samalla kun laitoimme ruokaa trangialla. 

Ravadasjärven autiotuvan pihapiiri oli iso.

Ravadasjärveltä takaisin Kultahaminaan olisi oikea Kultareitti kulkenut, mutta me jatkoimme matkaa kohti Njurgulahtea, eli lähdimme palaamaan takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoituksenamme oli kävellä Searitknivan tai Sotkajärven leiripaikalle, viettää yö siellä ja kiertää Joenkieleisen kautta takaisin parkkipaikalle. 

Reitti oli taas helppokulkuista ja kaunista mäntymetsää

Polku mutkitteli Lemmenjoen vartta pitkin. Leiripaikkoja oli muutaman kilometrin välein ja lähes kaikissa pidimme juoma- tai välipalatauon. Lemmenjoen yli pääsi kahdesta kohdasta köysissä vedettävällä veneellä. Me menimme yli Searitknivasta. Siinä kohtaa hieman harhauduimme varsinaiselta reitiltäkin, kun lähdimme jatkamaan matkaa joenviertä kulkevaa polkua pitkin. Se olikin virhe. Polku tekikin pienen metsälenkin, ennen kuin palasi taas joen varteen, joten jouduimme tulemaan takaisin Searitknivalle ja katsomaan karttaa ja reittimierkintöjä hieman tarkemmin.

Vene, jolla Lemmenjoen yli pääsee omatoimisesti

Sotkajärven risteyksessä pidimme tauon ja tutkailimme säätietoja. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa vesisadetta ja sumua. Teimme päätöksen jättää menemättä Joenkielisen kautta, ja lähdimme suoraan kävelemään parkkipaikkaa kohti. Sotkajärveltä oli enää viisi kilometriä asuntovaunulle, ja vaunussa nukkuminen houkutteli paljon enemmän kun vesisateessa teltassa. Olisimme joutuneet vaunussa kuivattelemaan kaikki retkeilykamppeet, jos olisimme vielä maastoon jääneet, joten päätimme päästä helpommalla. 

Vaellus jäi siltä osin hieman torsoski, mutta aamuyöstä alkanutta sateenropinaa oli paljon mukavampi kuunnella omassa sängyssä vaunussa, kuin retkipatjalla teltassa. Joenkielisen valloitus jäi siis seuraavaan kertaan. 

Kaiken kaikkiaan vaellusmatkaa kertyi noin. 35 kilometriä. 

Reitti vielä lukuina:

Njurgulahti - Kultahamina venekyydillä

Kultahamina - Morgamojan Kultala 4,6km

Morgamojan Kultala - Pellisen laki 1,9km

Pellisen laki - Mattit Ravadas 5,8km

Mattit-Ravadas - Ravadasniemi 3km

Ravadasniemi - Ravadasköngäs 3km

Ravadasköngäs - Ravadasjärvi 1km

Ravadasjärvi - Härkäkoski 2km

Härkäkoski - Seartikniva 5km

Searitkniva - Sotkajärvi 3,5km

Sotkajärvi - Njurgulahden parkkipaikka 5km

Lemmenjoelta kesälomareissumme jatkui Utsjoen kautta Norjan Pykeijaan. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. 

Lemmenjoen kansallispuisto oli 14. puisto jossa vierailimme. Pallas-Ylläs, UKK, Oulanka, Hossa ja Repovesi on koluttu useaan otteeseen ja varmasti tullaan vielä näihinkin palaamaan. Välillä on mukava valloittaa joitakin itselle uusia puistoja. Lemmenjoki oli ehdottomasti kokemisen arvoinen puisto. Hienoa olisi vielä joskus vaeltaa sen laajoilla erämaa-alueilla, jossa koskematonta tunturiluontoa riittää. Täytyy ensin olla riittävän varma kompassin kanssa ennenkuin uskaltaa erämaihin lähteä samoilemaan.

Mukavaa helmikuuta, se on kohta jo kevät! :)